Pettymykset

Pettymykset, itsekkyys, huono häviäminen, pelko jätetyksi tulemisesta, mustavalkoisuus ja itsetuhoisuus. Allekirjoitan nämä kaikki ja tiedostan ne itse, joten miksi näitä piirteitä on niin vaikea hallita? Tänään oli taas päivä jolloin kaikkea siedettävää tuntui olevan liikaa. On ylipäätään masentavaa ajatella arkea asiana jota täytyy vain sietää ja odottaa niitä hetkiä jolloin on hyvä olla. Niitä hetkiä joiden vuoksi jaksaa elää. Paitsi että jaksan paljonkin. Jaksan aivan vietävästi koska en uskalla muuta. Ei minulla ole sisua tappaa itseäni, vaikka usein elämä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta kestää.

Luultavasti olen huomenna taas toista mieltä, koen itseni onnekkaaksi ja hyvin pärjääväksi kun mielestä on häipynyt salaman nopeasti kaikki ne ajatukset joista juuri nyt kirjoitan. Miten ihmisen mieli voi olla näin ailahtelevainen? Fiilikset ovat kuin vuoristorata ja paljon jyrkempi kuin yksikään Linnanmäen puuntuoksuisen vanhuksen pomppu tai muka yllättävä käännös.

Onko säälittävää pohtia jatkuvasti että mikä minussa meni pieleen? Minulla on hyvät geenit, kannustava ympäristö ja rehellinen luonne. Miksi siis elämä tuntuu toivottoman raskaalta ja vaikealta?  Ihmiset ympärilläni ovat onnellisia puolestani koska olen oppinut hillitsemään raivokohtauksia ja tartun enää harvemmin jokaiseen pahaan sanaan joka ennen olisi suistanut välittömästi maailmani raiteiltaan. Tunnen itseni likaiseksi petturiksi kun en ole onnellinen vaikka ei ole syytä olla onneton. Samalla tunnen läheiseni huono-onnisiksi koska he olisivat ansainneet parempaa kuin näin vaikean ja kompleksisen tyttären, siskon, tyttöystävän ja ystävän. Ja HUOM, minulla on vanhemmat, sisar, ystäviä ja mies jotka ovat elämässäni huolimatta siitä millainen olen. Eikö sen tajuaminen voisi olla hieman helpompaa? Enkö vain osaa luottaa muiden ihmisten arvostelukykyyn siinä suhteessa, että he itse tietävät kenen kanssa ovat tekemisissä. Eikö se ole jo näiden muiden ihmisten aliarvioimista?

Juuri tätä on itsekkyys, luulen.