Takana on viimeinen työpäivä ja edessä kuukausi ilman velvoitteita nousta ylös aamulla, tai ylipäätään mistään. Edessä odotettu joulunvietto ja sen jälkeen lähtö matkalle. Kun suljin tänään oven takanani ja yritin ymmärtää, että edessä on ensimmäinen viittä päivää pidempi vapaani yli puoleentoista vuoteen, en tuntenut mitään. En helpotusta, riemua, ikävää jo takaisin, en mitään. Enkä jaksanut huolestua siitäkään. Sen verran olen oppinut, että tällä tapaa hyvät jutut aukeavat kun jaksaa odottaa hieman.
Ensin tuli päänsärky, sitä seurasi väsymys, sen jälkeen masennus ja vihdoin rento ja raukea fiilis kun kroppa uskoi viimeinkin, että nyt saa antaa periksi jännitykselle ja kiireelle. Olen onnellinen siitä, että saan levätä, siitä että ei ole pakko tehdä mitään. Juuri nyt on sama missä vietän lomani, kunhan osaan viettää sen lomana. Innostus ja jännitys matkasta todennäköisesti iskee vasta kentällä lähtöselvityksen jälkeen.
Ne jotka tietävät matkastani ovat harvaa poikkeusta lukuunottamatta ihmetelleet valintaani lähteä yksin. Ensimmäinen kysymys on lähes aina että mitä järkeä siinä on? Minä taas mietin silloin, että onko varsinaista järkeä ylipäätään maksaa valtavat summat siitä että pääsee pois kotimaastaan jossa on turvallista ja varmasti yhtä eksoottista ja kokemusrikasta kuin missä tahansa muualla. Niinkuin sanoin, olen tunne, en järki-ihminen. Sitten tullaan siihen, että kenen kanssa voin jakaa kokemukseni ja näkemykseni, sen missä kuljen ja mitä näen ja kenen kanssa muistelen sitä takaisin tultuani? En tiedä. Mutta yksin lähtöni yksinkertainen syy on, että haluan olla hetken aikaa ilman mitään tuttua, ilman kieltä ja kulttuuria, olla vain itseni kanssa. Eikö ole tärkeintä, että se riittää minulle?
Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut hyveeni, mutta viimeaikoina on ollut suorastaan tuskallista pitää sisälläni sanoja joita tahtoisin huutaa kun hermoni ovat riekaleina ympärillä vellovasta ilmapiiristä. Olen kuitenkin onnistunut, ja nyt olen tyytyväinen siitä, että en provosoitunut. Siedän tyhmyyttä, mutta tyhmyyden esittämistä en siedä. Liekö se suvaitsemattomuutta toisen pärjäämisrituaalia kohtaan, vai vastenmielisyyttä teeskenteleviä ihmisiä kohtaan. Ehkäpä molempia, ja minun ongelmani on siinä, että annan tuollaisen asian tulla ongelmaksi itselleni. Siispä provosoidun kuitenkin. Tämä on piirre, jota haluan oppia hillitsemään. Vähemmän on enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti