Something to cry about

Kuka teki minusta tällaisen? Olinko se minä itse, geenit, ympäristö, jokainen koettu suhde tai kohtaaminen, vai vastasinko tähän jo itse? Minä olen muuttunut. Selvisin tähänastisen elämäni pahimmista vuosista kasvattamalla kuoren itseni ja muun maailman väliin. Se teki minusta ulospäin tylyn ja kylmän oloisen ihmisen jonka tehtävä oli välittää vain itsestään, pelastaa vain itsensä. Kaikki tästä ei pysynyt vain kuoressa, vaan tunkeutui syvemmälle ja näitä piirteitä on minussa vieläkin. Teräksisen muurin rakentaminen ympärilleni oli kuitenkin ainoa keino selviytyä hengissä psykoottisesta masennuksesta ja vaikka satutin montaa lähellä olevaa niihin aikoihin, selvisin hengissä pyytämään anteeksi.

Ensimmäisen anteeksipyynnön osoitan itselleni. Se tyttö joka oli ja eli piinaavimmat hetkeni pelasti minut, ja kuoli sen takia. Häntä ei enää ole, ja olen pahoillani siitä. Osa minusta on nyt muualla ja toivon, etten unohda sellaista voimaa mikä minussa joskus oli. Arkisemmin tätä voisi kai kuvailla lapsuuden lopuksi. Tuona aikana huomasin olevani täynnä piirteitä joita inhosin. En ollut ollenkaan glam, joka oli suuri unelmani siihen aikaan. En pystynyt hyväksymään itseäni, en myöskään muuttamaan, mutta selvisin hengissä ja se muutti minut.

Anteeksipyynnön olen velkaa myös vanhemmilleni ja sisarelleni joiden ansiosta tiedän, että minulla on aina paikka minne mennä. Nykyään osaan arvostaa sitä. Nykyään minulla on voimia ja halua arvostaa sitä, jota haluaisin pitää itsestäänselvyytenä. Tämän itsestäänselvyyden eteen olen valmis taistelemaan. Yksikään lapsi ei saisi pelätä mennä kotiin. Minä en ole joutunut koskaan pelkäämään, ja se oikeus kuuluu jokaiselle. Vaikken jumaliin uskokaan, uskon siihen, että oman selviämiseni yksi syy on saada tämä kuuluviin koko maailmalle. Jos onnistun yhdenkin ihmisen suhteen tässä, kaikki se piina mitä elin, on ollut sen arvoista.

Uuden vuoden lupauksia vol 1

 Päätöksiä vuodelle 2012

-Hoidan omat asiani. Muut hoitakoot omansa.
-En suostu provosoitumaan yhtä helposti kuin tähän asti
-Olen ulospäin tyyni, vaikka sisällä kattila kiehuisi yli
-Hoidan raha-asiat yhtä hyvin kuin tähänkin asti. Tai paremmin
-Kuuntelen kroppaani ja uskon sitä
-Jatkan joogaamista
-En puolustele tekemisiäni
-En tee tekoja joita tarvitsisi puolustella

Viiveellä

Takana on viimeinen työpäivä ja edessä kuukausi ilman velvoitteita nousta ylös aamulla, tai ylipäätään mistään. Edessä odotettu joulunvietto ja sen jälkeen lähtö matkalle. Kun suljin tänään oven takanani ja yritin ymmärtää, että edessä on ensimmäinen viittä päivää pidempi vapaani yli puoleentoista vuoteen, en tuntenut mitään. En helpotusta, riemua, ikävää jo takaisin, en mitään. Enkä jaksanut huolestua siitäkään. Sen verran olen oppinut, että tällä tapaa hyvät jutut aukeavat kun jaksaa odottaa hieman.

Ensin tuli päänsärky, sitä seurasi väsymys, sen jälkeen masennus ja vihdoin rento ja raukea fiilis kun kroppa uskoi viimeinkin, että  nyt saa antaa periksi jännitykselle ja kiireelle. Olen onnellinen siitä, että saan levätä, siitä että ei ole pakko tehdä mitään. Juuri nyt on sama missä vietän lomani, kunhan osaan viettää sen lomana. Innostus ja jännitys matkasta todennäköisesti iskee vasta kentällä lähtöselvityksen jälkeen.

Ne jotka tietävät matkastani ovat harvaa poikkeusta lukuunottamatta ihmetelleet valintaani lähteä yksin. Ensimmäinen kysymys on lähes aina että mitä järkeä siinä on? Minä taas mietin silloin, että onko varsinaista järkeä ylipäätään maksaa valtavat summat siitä että pääsee pois kotimaastaan jossa on turvallista ja varmasti yhtä eksoottista ja kokemusrikasta kuin missä tahansa muualla. Niinkuin sanoin, olen tunne, en järki-ihminen. Sitten tullaan siihen, että kenen kanssa voin jakaa kokemukseni ja näkemykseni, sen missä kuljen ja mitä näen ja kenen kanssa muistelen sitä takaisin tultuani? En tiedä. Mutta yksin lähtöni yksinkertainen syy on, että haluan olla hetken aikaa ilman mitään tuttua, ilman kieltä ja kulttuuria, olla vain itseni kanssa. Eikö ole tärkeintä, että se riittää minulle?

Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut hyveeni, mutta viimeaikoina on ollut suorastaan tuskallista pitää sisälläni sanoja joita tahtoisin huutaa kun hermoni ovat riekaleina ympärillä vellovasta ilmapiiristä. Olen kuitenkin onnistunut, ja nyt olen tyytyväinen siitä, että en provosoitunut. Siedän tyhmyyttä, mutta tyhmyyden esittämistä en siedä. Liekö se suvaitsemattomuutta toisen pärjäämisrituaalia kohtaan, vai vastenmielisyyttä teeskenteleviä ihmisiä kohtaan. Ehkäpä molempia, ja minun ongelmani on siinä, että annan tuollaisen asian tulla ongelmaksi itselleni. Siispä provosoidun kuitenkin. Tämä on piirre, jota haluan oppia hillitsemään. Vähemmän on enemmän.

Itkua ja sietokyvyn murtumista

Minulle on käynyt kerran elämässäni jonkin sortin loppuunpalaminen. Luulen, että nyt on käynyt samoin. Valtavasti töitä, liian vähän unta ja voimakeinoja jotka auttavat arjen keskellä. En ole osannut ottaa aikaa itselle joogata, juosta tai siivota kämppää lattiasta kattoon, ja sen jälkeen maata kissa mahan päällä lukien hyvää kirjaa. Seuraus tästä on romahdus töissä, siinä ainoassa paikassa jossa olen vannonut pysyväni neutraalina.

Teen asiakaspalvelutyötä ja olen hyvä työssäni. Olen korrekti ja minulla on hyvä paineensietokyky. Olen ylpeä ammattimaisuudestani. En saisi antaa henkilökohtaisten tunteiden ja väsymyksen voittaa. Pakenen ahdistustani töihin, ja usein se onkin auttanut. Ei, se on enemmän kuin auttanut. Se on pelastanut henkeni. Mutta nyt en kuunnellut kroppaani, vaan väsyin. Itkin. Itkin vuolaasti ja pitkään. Viime kerralla raivosin hyvin kovalla äänellä, sekä nukahdin.

Kohta lähden maailmalle etsimään itseäni. Se mitä löydän tai olen löytämättä on lahja itselleni, ei muille. Sanotaan että asiat selkiytyvät kun niitä katsoo kaukaa. Minä en ole ollut tarpeeksi kaukana koskaan, enkä tiedä onko fyysisesti edes mahdollista päästä niin kauas. Miten vain, tarvitsen lepoa ja rauhaa ja kohta sitä on luvassa.

Jotain johon pyrkiä..

Pettymykset

Pettymykset, itsekkyys, huono häviäminen, pelko jätetyksi tulemisesta, mustavalkoisuus ja itsetuhoisuus. Allekirjoitan nämä kaikki ja tiedostan ne itse, joten miksi näitä piirteitä on niin vaikea hallita? Tänään oli taas päivä jolloin kaikkea siedettävää tuntui olevan liikaa. On ylipäätään masentavaa ajatella arkea asiana jota täytyy vain sietää ja odottaa niitä hetkiä jolloin on hyvä olla. Niitä hetkiä joiden vuoksi jaksaa elää. Paitsi että jaksan paljonkin. Jaksan aivan vietävästi koska en uskalla muuta. Ei minulla ole sisua tappaa itseäni, vaikka usein elämä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta kestää.

Luultavasti olen huomenna taas toista mieltä, koen itseni onnekkaaksi ja hyvin pärjääväksi kun mielestä on häipynyt salaman nopeasti kaikki ne ajatukset joista juuri nyt kirjoitan. Miten ihmisen mieli voi olla näin ailahtelevainen? Fiilikset ovat kuin vuoristorata ja paljon jyrkempi kuin yksikään Linnanmäen puuntuoksuisen vanhuksen pomppu tai muka yllättävä käännös.

Onko säälittävää pohtia jatkuvasti että mikä minussa meni pieleen? Minulla on hyvät geenit, kannustava ympäristö ja rehellinen luonne. Miksi siis elämä tuntuu toivottoman raskaalta ja vaikealta?  Ihmiset ympärilläni ovat onnellisia puolestani koska olen oppinut hillitsemään raivokohtauksia ja tartun enää harvemmin jokaiseen pahaan sanaan joka ennen olisi suistanut välittömästi maailmani raiteiltaan. Tunnen itseni likaiseksi petturiksi kun en ole onnellinen vaikka ei ole syytä olla onneton. Samalla tunnen läheiseni huono-onnisiksi koska he olisivat ansainneet parempaa kuin näin vaikean ja kompleksisen tyttären, siskon, tyttöystävän ja ystävän. Ja HUOM, minulla on vanhemmat, sisar, ystäviä ja mies jotka ovat elämässäni huolimatta siitä millainen olen. Eikö sen tajuaminen voisi olla hieman helpompaa? Enkö vain osaa luottaa muiden ihmisten arvostelukykyyn siinä suhteessa, että he itse tietävät kenen kanssa ovat tekemisissä. Eikö se ole jo näiden muiden ihmisten aliarvioimista?

Juuri tätä on itsekkyys, luulen.

Elämä on kuolemanvakavaa

Mikä on se kuuluisa kultainen keskitie? Kysyn, koska en tiedä. En ole koskaan osannut kulkea keskellä, vaan heittäydyn laidasta laitaan. Viimeisen parin vuoden aikana olen ollut varmaan tasapainoisempi kuin koskaan ennen, mutta silti valtavan ailahtelevainen. Tiedän sen itsestäni, ja inhoan sitä. Mielialani saattaa muuttua sekunnissa aallonharjalta pohjamutiin saakka. Ja kauheinta on, että usein tähän syöksyyn ei ole mitään syytä. Onneksi mies on sanonut suoraan, että ei kykene ymmärtämään tätä ja on ymmällään muutoksista joita minussa näkee. Olen iloinen siitä että hän ei esitä sen olevan normaalia tai silitä ja paijaa joka kerta kun näin käy. Hän käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se on hänen selviytymiskeinonsa, ja auttaa silloin tällöin myös minua.

Toisinaan, epävarmuuteni ja luottamuksen puutteeni, toisen piittaamattomuus ja pitkävihaisuus aiheuttavat riitoja ja raivokohtauksia. Toinen käyttää hyväksi toisen heikkouksia, mutta sehän on sitä sodankäynnin taitoa myös arkielämän tilanteissa. Olen valtavan kilpailuhenkinen, mutta pelaamista parisuhteessa en siedä. Pelkään menettämistä lähes hysteerisesti, mutta se että olen itselleni uskollinen on kaiken muun edellä.

Päivän kirosana: tehokkuus

Luin Maarit Verrosen kirjan Karsintavaihe. Suosittelen kaikille pohdiskelijoille, politiikasta kiinnostuneille ja salaliittoteorioista nautiskeleville. Sujuvaa ja koukuttavaa tekstiä dystopiasta. Tuskin omana elinaikana, tuskin vielä mahdollisten lasten tai lapsenlapsienkaan elinaikana tapahtuvaa mallia jossa kapitalismi on huippuunsa kehittynyt, mutta siihen suuntaan ollaan jo menossa. Kaiken avainsana on tehokkuus ja tuotettavuus. Jos sinusta ei ole hyötyä, joudat roskakoriin. Sosiaaliturva on kaukainen esimerkki kehityksen alhaisesta asteesta, asia josta voi päätään pyöritellen puhua samaan sävyyn kun nyt puhumme esimerkiksi viinakorteista. Voimakas luokkajako kehittyy kokoajan, myös täällä suomessa.

Nyt jo eläinten tehotuotanto on järkyttävää ja epäinhimillistä,  tästä seuraava askel voi olla ihmisten tehotuotanto. Revitään irti kaikki mitä saadaan ja heitetään syrjään kun ei ole enää annettavaa. Väkiluku kasvaa kokoajan ja heikoille ei ole enää tilaa. Kettutyttöjen turkistarhaiskut alkavat tuntua ymmärrettäviltä, koska huomiota epäkohtiin on pakko hakea äärikeinoilla jotta ne saisivat huomiota. Aktivistit ovat varmasti ensimmäisten joukossa kun aletaan karsia yhteiskunnan epäkelpoja aineksia. Riittääkö tarpeeksi monella uskallusta puolustaa heikompia yhteiskunnan painostuksen alla? Kasvatetaanko meidät ajattelemaan että hyvä ja arvokas elämä on tehokasta ja tuottavaa? Paineet menestyä alkavat olla niin suuret, että itsemurhatilastot näyttävät vielä synkemmiltä kuin tänä päivänä.

En voi sietää ajattelumallia jossa ihminen ajattelee, että on turha tehdä jotain, koska ei yksi ihminen voi vaikuttaa. Jokaikinen meistä voi vaikuttaa. Ihminen ei tarvitse turkiksia eikä ankanmaksaa lautaselleen. Meillä ihmisillä vain on valitettavan usein tarve saada sellaista joka ei ole meille ollenkaan hyväksi.

Hetkeni herkkänä

Sallittakoon tällainenkin. Näitä sattuu harvoin, mutta tänään olen ollut hyvin romanttisella tuulella. Olen katsellut Livin hömppäohjelmia itsekkin liikuttuneena (juuri tällaisien paljastuksien takia kirjoitan blogiani anonyymisti) ja eläytynyt sulhasen fiiliksiin (ja tässä taas esille puskee kieroutunut puoleni).

Sain tänään mieheltä ihanan lahjan. Sillä hetkellä yhteenkuuluvuuden tunne oli koko sielun täyttävä ja olin pakahduttavan onnellinen. Lahja oli meille ja henkilökohtainen. Se, että tanssii ilosta sunnuntaiaamuna Mannerheimintiellä on kai sitä hetkessä elämistä. Ja tämä, että en kaipaa juuri nyt minnekään, oloni on levollinen  ja vahva. Voin antaa itsestäni, uskallan antaa itsestäni. Tänään en ole pelännyt menettämistä vaan uskonut itseeni ja muihin ihmisiin. Se on minulle vaikeaa ja tuntuu mahtavalta tuntea näin. Tänään olen uskaltanut unelmoida ilman normaalia kyynisyyttäni kaikkea kohtaan. Eikä aina tarvitse olla realisti. 

Saalistaja

On jännä juttu, että todellista valtaa saa silloin kun on jo henkisesti luovuttanut, ja ennen elätelty toivonkipinä on jo sammunut silmistä. Silloin vastapuoli säikähtää, ja kun toinen on valmis päästämään irti, takertuu tämä vastapuoli tiukasti kiinni. Menettämisen pelko on pahempaa kuin varsinainen menettäminen. Ihmiset elävät vuosikausia tapojensa ja mielikuviensa vankeina. Tyytyväisyys on turvallisempi ratkaisu kuin mahdollinen, tai mahdoton onni.

Naisilla on ehkä tässä hieman helpompaa kuin miehillä. Uskon, että nainen selviää usein paremmin erosta, koska naisella ei ole sitä saalistamisviettiä joka hallitsee miestä. Tämä saalistaminen suhteen karikoilla johtaa suruun ja murheeseen, jota mies joutuu käsittelemään vielä kauan sen jälkeen kun nainen on jo päässyt yli.

Hei mitä on olla vapaa?

Minulle vapaus merkitsee itseluottamusta. Kadotin sen moneksi vuodeksi, ja vasta nyt tuntuu että olen saamassa sitä takaisin. En aio enää koskaan päästää siitä irti. Matka syvälle sekopäisyyteen ja epätoivoon opetti paljon, mutta sitä osaa ajatella vasta nyt.

Tärkein opetus oli se, että en kuole pahaan oloon. En voi vaikuttaa muihin ihmisiin, en muuttaa toisen tunteita, mutta en kuole siihen. Monesti tuntui että kuolen siihen että sydämeni särkyy. Että henkinen kapasiteetti ei ole ainoa joka pettää, fysiikkani ei kertakaikkiaan selviä menetyksestä. Olin kuin huumattu, heikko ja vietävissä. En osannut olla yksin ja inhosin olla omassa ruumiissani. Otin vastaan kuolemanvakavasti kaiken mitä toinen sanoi enkä kyennyt pienimpäänkään itsenäiseen päätökseen. Tuollainen valta jonka toiseen ihmiseen voi saada vie mennessään ja on äärimmäisen tuhoisaa. Vajosin psykoottisiin raivokohtauksiin ja avuttomaan apatiaan. Kesti kauan tajuta, että toinen ihminen ruokki sitä, mutta ymmärtäessäni vihdoin tämän, alkoi parantuminen.

Vapaus on myös sitä, että voi olla toisen kanssa tasavertainen

Luksusta hetkessä

Tai oikeastaan hetkissä. Huomaan, että kun on mennyt tyynesti ja hyvin, en ole kirjoittanut. Epäonnistuin ensin juuri tässä kirjoittelun säännöllisyydessä jonka itselleni lupasin ja sen jälkeen on todella vaikeaa ottaa niskasta kiinni itseään. Mutta nyt otan. Äiti sanoo aina, että tyhmä ei ole se joka tekee virheitä, vaan se joka ei opi niistä. Minä tarvitsen paljon virheitä ja kaiken mitä koen, koen molempien kantapäiden kautta.

Olen viettänyt ihania hetkiä, helliä hetkiä. Uskaltautunut jopa unelmoimaan (sekunneiksi) onnellisesta elämästä. Olen juossut pimeän tultua tyhjillä kaduilla ja nauttinut itsestäni, olemuksestani. Kesällä juostessani juoksin pakoon itseäni. Juoksin keskelle metsää ja annoin kaiken tulla ulos. Puut ympärillä pitävät salaisuuden.

Ei niin menestynyt viikon alku

Itsetunnon kohotusta, turha luulo. Päivä 1, ja minulla meni kaksi tuntia tajuta se, että välitän kanssaihmisistäni, yhteiskunnasta, luonnosta, ja vielä teen jotain sen hyväksi että ne arvot mitä minulla on, säilyisivät. Jos näen juopon tiedottomana kadunvarressa, menen katsomaan hengittääkö tämä ja tarvittaessa kutsun poliisin tai ambulanssin, ellei herra ole vain päättänyt oikaista torkuille, jolloin pahoittelen aiheuttamaani häiriötä ja jatkan matkaa. Mutta tiedän, että hyvin monet kulkevat ohi välittämättä onko kyseessä kuollut vai elävä. Eli on minussa on aitoa välittämistä, joka on hyvä puoli. Keksin siis jo ensimmäisenä päivänä jotain.


Nyt on menossa päivä 4, tai siis jo päivä 5 koska kello on yli puolenyön, enkä ole keksinyt mitään positiivista itsestäni ensimmäisen päivän jälkeen. Ahdistus siitä, että teenkö oikein vai aivan hirvittävän virheen tässä eroasiassa, piinaa yötä päivää, vaikka pitäisi katsoa eteenpäin. Suru on myös seurana koko ajan, eli enhän minä yksin ole, yksinäinen vain. Olen aina elänyt niinkuin sydän sanoo, mutta nyt en kuule mitä se sanoo. Tai en halua kuulla.

Sanovat sitä rakkaudeksi

Tunteet versus terve järki (terve?) tappeli. Kumpi voitti, kumpi vai kampi? Minulla yleensä se tunnepuoli tuppaa päihittämään järjen aika kuusinolla. Sydän on saamapuolella kaikessa, hetken aikaa on aina ihanaa kunnes sataa taas puukkoja. Tiedostan kyllä, että kierretään vaan kehää sen miehen kanssa. Oltais molemmat ehkä vielä joskus onnellisia, jos nyt päästettäisi irti toisistamme. Surtais aikamme ja sitten jatkettaisi elämää. Kyllä se onnistuisi, aika parantaa jne.

TIEDÄN. Miksi en sitten toimi niin?

Koska pelkään. Olen surkea luuseri, sellainen joka roikkuu aivan viimeisillä voimillaan kiinni toisessa, ottaa kiitollisena vastaan jokaisen murun mitä toinen suvaitsee antaa itsestään. Minusta on tullut vastenmielinen iilimato, sellainen jota itse halveksin. Joka ei ansaitsekaan rakkautta, koska sitä ei kerjäämällä saa. Olen jo valmiiksi mustasukkainen mahdollisesta tulevasta tyttöystävästä, joka astuu meikäläisen tontille. TIEDÄN. Sairasta. 

Ajattelin ottaa ensi viikon projektiksi itseni. Pakkohan minussa on olla edes hieman itsekunnioitusta jäljellä, vaikka sitä joutuisi sitten kaivelemaan hieman syvemmältä. Jos sanoisin itselleni joka päivä että kelpaan, ehkä alkaisin jopa uskoa siihen. Yrittäisin löytää itsestäni positiivisiakin puolia, sekä luonteessa että ulkonäössä. Jos joku kehuu minua, voisin edes antaa itselleni mahdollisuuden ajatella, että hän tarkoittaa kehuaan. Tai että se on jopa totta. Huh, nyt riittää. Ei liian kunnianhimoista suunnitelmaa kuitenkaan. 

Määritteleekö diagnoosi koko persoonan, vai onko minussa muutakin?

Huono häviäjä osa 2

En voi olla ajattelematta, että mikä minussa on vikana kun en kelvannut? Ja jos olisin tehnyt jotain toisin, olisinko muka kelvannut paremmin? Esimerkki: Henkilö 1 rakastuu henkilöön 2 juuri sellaisena kuin hän on. He ovat onnellisia, mutta alkavat tietämättään muuttaa toisiaan. Mustasukkaisuus, epäluulo ja piittaamattomuus liittyvät vaivihkaa 1:n ja 2:n seuraan. 1 ja 2 huomaavat, että ne piirteet joihin he toisissaan rakastuivat, ovat muuttuneet niiksi, joita he toisissaan inhoavat. Sitä on vain niin vaikea ymmärtää. He jatkavat yhdessä. He riitelevät ja riitelevät. Tilanne jatkuu. 1 ja 2 kärsivät. He yrittävät puhua, lyödä, potkia ja purra, halata ja rakastella asiansa kuntoon, kaivaten kokoajan sitä minkälaista kaikki oli alussa. He riitelevät vielä lisää, koska he riitelevät mielummin kuin tunnustaisivat, että he tekevät toisensa onnettomiksi, että se hyvä mikä heillä on jäljellä, ei riitä korvaamaan sitä kaikkea pahaa jonka mustasukkaisuus, epäluulo ja piittaamattomuus jättivät ennen kuin tekivät tilaa viimeiselle vieraalle, välinpitämättömyydelle. 


1 ja 2 rakastavat, mutta eivät enää välitä toisistaan. 

On ihan hirvittävän vaikeaa myöntää epäonnistuneensa ihmissuhteessa. Ajattelemme, että meille ei koskaan käy niin  kuin muille. Emme tajua, eikä meitä kiinnosta, että olemme itse juuri niitä muita. Rakkaus on todellakin sokea. Se on myös huonomuistinen, koska omista virheistään oppiminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin voisi luulla. 


Ihminen kohtelee usein kaikista julmimmin juuri itseään. Katsomme vierestä raivosta kiehuen kun läheisiämme kohdellaan kaltoin. Suremme, vihaamme ja vannomme ettemme itse koskaan, ikinä antaisi jonkun toisen kohdella meitä tuolla tavalla. Olemme läheistemme tukena, neuvomme heitä lähtemään pois huonosta parisuhteesta, lopettamaan vielä kun voivat ja kerromme heille ettei heidän missään nimessä tarvitse sietää sellaista kohtelua mitä he sietävät.


Ja miten käy kun olemme itse tässä tilanteessa. Unohdamme ne omat hyvät neuvomme, tai jos muistamme ne, emme sovella niitä itseemme, koska tämä on aivan eri tilanne. Me kärsimme juuri sillä tavoin miten vannoimme ettei ikinä käy. Ja näin käy uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Virheistä oppiminen ei tosiaankaan ole helppoa.

Huono häviäjä

On sietämätöntä tuntea olevansa kakkonen. Olen kilpailuhenkinen, ja minulle häviäminen on aina ollut kova paikka. Annan itsestäni kaiken ja otan pelit aivan liian vakavasti. Ihmissuhteissa häviäminen on kuitenkin niin kivuliasta, että siitä syntyvät haavat kestävät hyvin paljon kauemmin parantua kuin muissa peleissä. Cheek kiteyttää aika hyvin sen fiiliksen biisissään jotenkin näin: oon niin huono häviäjä et on aivan pakko voittaa. Mitä tehdä kun on pakko, mutta ei onnistu?


Nyt en jaksa enempää.

Vapaata riistaa

Nämä holokaustin aikaiset kertomukset, niin elämänkerrat kuin romaanitkin saavat tavallisesti kiukkuisen mieleni kuohumaan myös surusta, epäuskosta ja toivottomuudesta. Tällaiset asiat ovat hieman kuin ajattelisi avaruutta, mihin se loppuu.. ainakaan minun aivoni eivät vain riitä käsittämään näitä juttuja. Ne eivät mahdu päähäni. On niin paljon ajatuksia, niin paljon, että ne eivät mahdu liikkumaan päässäni, ja vain pieni osa niistä luikertelee ulos tietokoneen näppäimille joille sormeni ne naputtaa.

Miten me toimisimme itse, jos tilanne olisi se mikä on ollut tavallisilla saksalaisilla Toisen maailmansodan aikaan? Onnistuisiko karismaattisen johtajan aivopesu 2000 luvun Suomessa? En tarkoita nyt välttämättä sotaa, vaan sitä, että meille ruvettaisi opettamaan jonkinlaista rotuoppia totuutena. Jos tarpeeksi vahva johtohahmo saisi tarpeeksi kannattajia, ja vaikka tällainen näkemys virallistettaisiin, niin mitä tekisi tavallinen kansalainen? Jos erimielisyydestä rankaistaisiin niin veisikö pelon ilmapiiri mukanaan olemaan hiljaa samaa mieltä koska ei uskaltaisi muutakaan? Kestäisikö ihminen sen? Itseinho omasta käytöksestä ja kokoajan nakertava syyllisyys siitä että ei puutu asioihin joihin pitäisi, että ei uskalla vastustaa vaikka oma moraali sanoo niin, mihin se veisi ihmisen? Minä mietin, että seuraus voisi olla itsetuhoinen, tai vaihtoehtoisesti se, ettei olisi jäljellä muuta kuin latistettu ihmisraunio jossa ei ole enää inhimillisyyttä jäljellä. Näin ollen toimiminen lauman mukana ajattelematta enää mitään lienisi luontaista, koska ajattelu kävisi liian kestämättömäksi.

Jos aiheesta lukeminen tuntuu raskaalta (ainakin minusta usein tuntuu), suosittelen irlantilaisen John Boynen kirjaa Poika raidallisessa pyjamassa. Myös Harry Potter sarjassa sivutaan aivan samaa aihetta, se on vain kirjoitettu fantasian muotoon.

Vainoa uskonnon, ihonvärin ja mielipiteiden takia on edelleen ympäri maailman. Miksi sitä ei olisi täälläkin? Tai onhan sitä, mittakaava on onneksi vielä pieni, mutta kuinka kauan? Jussi Halla-aho sai huikean äänimäärän ja Timo Soinia pidetään jotakuinkin jumalasta seuraavana. Muutummeko me, vai opimmeko vain tuntemaan toisemme?

Väliaikatietoja

Kirjoitin viimeiset 45 minuuttia rahasta ja rakkaudesta. Kun painoin julkaise teksti -nappia, blogger kirjasi minut ulos ja tekstiluonnos katosi mikrobittitaivaaseen. Jostain syystä automaattinen tallennus ei ollut toiminut. Kiehun raivosta, tämä on sitä vanhaa kunnon suuttumusta, sitä joka saa posket punottamaan ja minut sulkemaan silmäni ja laskemaan kaksikymmentä aidan yli loikkaavaa lammasta. 

Noin. Se toimi. Entinen citypupu olisi paiskannut koneen seinään ja korkannut oluen. On hienoa huomata kehittyneensä jossain asiassa.

Rage against the sorrow

Jännä juttu. Olin viime postauksessa valmistautunut lörpöttelemään itsestäni vaikka kuinka, mutta kun alkoi kiehumaan tämä mielenterveyspolitiikka kunnolla mielessä, niin täytyi purkaa höyryt ulos. Vaikka teksti oli lyhyt, oli uupunut sen kirjoittamisen jälkeen.

Noilla raivohetkillä tunnen kuitenkin olevani elossa, tavoitan sen osan itsessäni joka on vielä kiukutteleva lapsi, angstaava teini, tunteikas ja täysillä kiinni olemassaolossa. Se olen minä siellä, kaiken alla on vielä osa aidointa ja alkuperäistä. Sen takia olen varma, että jos olisin se hillitty ja hallittu, rauhallinen ja seesteinen tasapainoinen menestyjä, mitä läheiset joskus tuntuvat toivovan, he eivät enää tuntisi minua, eivätkä enää rakastaisi. Minun täytyy vain saada päästää tunteet ulos, enkä jaksa aina välittää siitä mitä ihmiset ympärillä ajattelevat. Vittumaisuudesta on tullut tavaramerkkini, eräänlainen käyntikortti, jota en kuitenkaan ikinä suunnitellut. Nyt jo huomaan käyttäytyväni sen kuvan mukaan minkä minä ja minut tuntevat yhdessä rakensimme. 

On kuitenkin helpompi kestää vihaa ja tulta syöksevää raivoa kuin hiljaista, apaattista alakuloa. Viha jotenkin vie kaiken muun tieltään, ihan kuin rakkaus, se on niin kokonaisvaltaista ja kaikkivoipaa, että se hallitsee mieltä, tunnetta ja käyttäytymistä. Ehkäpä kyse onkin juuri siitä, että kun viha saa minut valtaansa, en ole vastuussa itsestäni, olen vapaampi kuin muuten voisin ikinä olla, sillä minun ei tarvitse päättää mistään. Minä vain olen ja tunnen voimatta sille mitään. Ja se että ei tarvitse (HUOM. kyse ei siis ole siitä ettei saisi) päättää mistään, on oman käsitykseni mukaan suurinta vapautta mitä ihminen voi kokea.

Viime aikoina olen ollut surullinen. Itkenyt nähdessäni vanhuksen joka kävelee rollaattorinsa varassa, tai juopon joka on sammunut bussipysäkille. Inhimillistä, kyllä vain. Mutta itken myös kun näen onnellisen pariskunnan, citykanin, tai miehen jolla on nahkatakki päällä. Ja sitä on vaikea kestää.

MINÄ MINÄ MINÄ!!!

En tajua miten olen saattanut julkaista JO KAKSI postausta kertomatta itsestäni juuri mitään. Se on outoa, koska itsestään puhuminenhan on puheista parasta, ja ainoa asia jossa joku muu jaksaa kuunnella sinua oikeasti kiinnostuneena pitkästymättä, on se kun puhut hänestä. 

Tarkoitus on pitää blogin teemana mielenterveysongelmat, ja jos tämä ei tavoita yhtään lukijaa, niin ainakin tämä on itselleni jonkilainen selviytymispäiväkirja. Päätin kirjoittaa säännöllisesti, vähintään kolme kertaa viikossa. Lapset rakastavat rutiineja, ja ne ovat hyväksi myös meikäläisen tasapainolle. Olen siis mielenterveysongelmainen. Hullu, järjetön, kaheli, punaisten pahvien baby.

Suurin osa mielenterveysongelmista johtuu geeneistä tai ympäristöstä, valtaosa näiden yhteisvaikutuksesta. Tätä ovat minultakin psykologit, psykiatrit ja lääkärit yrittäneet vuosien varrella tonkia. Asia vaan on niin, että lapsuuteni oli onnellinen, ja kasvuympäristö tavallinen. Tämän jälkeen olin normaali ja neuroleptiresepti kouraan. Tästä syystä olen valmis nousemaan barrikadeille koska tahansa. Mielenterveys ja päihdepolitiikka on aivan surkeassa jamassa Suomessa. Moni kokee avun hakemisen turhana peläten hulluksi leimaamista, ja ne jotka kykenevät apua hakemaan, saavat juuri tuon Seroquel tai Zyprexa reseptin kouraansa, oli vaiva mikä tahansa. Kyllähän noilla saadaan esim. ahdistuneet, masentuneet, levottomat, työuupumuksesta tai univaikeuksista kärsivät ja täysin henkisesti terveet vanhukset rauhoitettua ja vaiennettua. Ja näillä ihmisillä ei läheskään aina ole diagnoosia! Mutta samalla lähtee persoonallisuus ja kiinnostus kaikkeen. Olen kokenut ja nähnyt sen itselläni ja muutamalla muulla. Tunnen skitsofreenikkoja, jotka voivat elää näillä lääkkeillä normaalia ja harhatonta elämää. Edellä manitsemani esimerkkiryhmät taas muuttuvat zombeiksi. Tämä saa minut raivon partaalle, mutta eikun neurolepti naamaan niin en välitä enää mistään. Simppeli ratkaisu, totta tosiaan.

Aika hyvä linkki aiheesta, jos oma paasaukseni oli enemmän tunne -kuin järkipitoista :) http://yle.fi/akuutti/arkisto2004/240204_b.htm

Tassuterapiaa

Alakuloista viikkoa on helpottanut kaksi karvaista pojankloppia joiden katseleminen ja kuunteleminen saa väkisin suupielet ylöspäin, vaikka puoli minuuttia aikaisemmin olen parkunut pahaa oloani ja kiroillut seinille. 

Eräs parhaista päätöksistäni mitä olen elämässäni tehnyt, oli vuonna 2008 kun otin kissan. Olin kaivannut jotakuta jonka kanssa hengailla, leikkiä ja mököttää. Joku joka lohduttaisi kun on paha olla ja joku jonka vuoksi nousta aamulla ylös. Joku josta huolehtia, puolin ja toisin. Eihän se käskyjä tottele, mutta tekee jos pyydän kauniisti. Joskus. Toisinaan. Silloin kun sitä sattuu huvittamaan. Mutta aina kun mulla on paha olla, se tulee avuksi, aina. 

Nyt kun sisko on reissussa, myös sen viisikuinen pikkukilli on mulla hoidossa. Kun menen nukkumaan, toinen kampeaa viereen, ja aamulla kun avaan silmät, toinen hyrrää vieressä. Ne tykkää kun hieron niiden polkuanturoita, ja mä tykkään kun ne kaivautuu mun kainaloon ja antaa suukon.

Monet miehet käyttäytyvät tietämättään(?)kuin kissat. "Tutkimuksen mukaan mitä innokkaammin ihminen kissan kaveriksi tuppautuu, sitä vähemmän kissa hänen kanssaan aikaa viettää." Mutta toisaalta, sen mitä mies tekee tyhmänylpeänä ja vailla minkäänlaista tyyliä hoitaa homma, kissa on aina arvokas. Lopuksi vielä sitaatti suosikkieläimestäni: "Olen tutkinut monia filosofeja ja monia kissoja. Kissojen viisaus on äärettömän ylivertaista." (Hippolyte Taine)

Aloittamisesta

Olen aina ollut sellainen ihminen jolla asiat jäävät kesken. Innostun helposti, mutta olen kärsimätön ja jätän jutut kesken ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen. Opiskelut, harrastukset, autokoulu, jopa kirja jossa esiintyy "väärän" niminen henkilö saa mut lopettamaan lukemisen. Toimin näin kaikilla elämänalueilla, paitsi ihmissuhteissa. Niissä sitten jatkan pohjalle saakka, siihen asti että sydän revitään rinnasta ja syötetään ötököille.

Aloitin kuitenkin blogin kirjoittamisen. Mulla on jäytävä pelko, että vanhat päiväkirjani löydetään ja luetaan saaden aikaan valtavasti tuhoa, tai ainakin mielipahaa. Siinäpä hieman luonnekuvausta, itsetuntoa ei ole nimeksikään, mutta itsetietoisuutta kyllä. Tai ehkäpä olen liian ankara itselleni. Olen kirjoittanut asioita, jotka on ollut pakko saada ulos, mutta jos itse katson näitä käsinkirjoitettuja päiväkirjoja, on sietämätöntä kun huomaa jo käsialasta, miten hirveän sekaisin sitä on ollut. Nettiblogi on persoonattomampi, ja vieläpä kun teen tästä julkisen, koen voittavani yhden osan peloistani.

Rakastan hyvinkirjoitettuja ja runsailla kuvilla varustettuja meikki -ja muotiblogeja. Ne on saaneet harmaaseenkin päivään väriä, ja kun on rumatyhmäläski -päivä, joku ihana meikki tai asustevinkki on saanut mut lähtemään kouluun tai duuniin hieman paremmalla tuulella kuin olisin muuten ollut. Nykyään voin laittaa mustan kaulahuivin sijasta vaikka oranssin, ja arvatkaas miten se on vaikuttanut tappiomielialaan! Sellaisina hetkinä olen onnellinen, kun unohdan tavoitella onnea.