Viimeksi kirjoitin miten hänen äänensä vaikuttaa muhun. Olen ollut onnesta niin sekaisin, saanut kaiken, että olen unohtanut etten ansaitse tätä.
En aluksi tuntenut olevani kotonani tässä suhteessa. Missä ovat vaikeudet? Missä on väkivalta, epävarmuus, heikkouksien etsiminen, pelaaminen, uhkailu ja julma tapa antaa kärsiä ja kun haavat olivat lähes parantuneet, repäistä taas rupi auki? Tunnen vetoa pimeisiin asioihin ja pitkään halusin olla osa sitä, koska olen sellainen, olen pimeä ja kuulun siihen maailmaan. Se on jotain jota osaan käsitellä ja jollakin sairaalla tavalla antautua sen vietäväksi. Se synkkyys jossa elin vuosia oli hirveyksistään huolimatta kotini. En koskaan epäillyt ettenkö kuuluisi sinne, se oli minun maailmani. Ihmettelin muita, ihastelinkin ja joskus kadehdin niitä jotka elivät valossa, mutta ajattelin aina että pimeys on minulle luonnollista, että tämän täytyy ollakin näin. Ettei mikään muu vaihtoehto olisi mahdollinen.
Minä itkin, kärsin ja rakastin kuin vain rakastunut voi. Ei pidä paikkaansa että rakkaus on sokea. Se voi kulkea laput silmillä ja olla kuuntelematta muita, mutta sokea se ei ole. Taustalla oli se joka minut pelasti, oikeudentunto joka sanoi ettei tämä ole oikein. Mutta tekeydyin sokeaksi ja kuuroksi koska olin varma että tämä kestää. Olin kokeillut onnea kerran, se ei kestänyt, joten hukuin pimeyteen ja luotin siihen että siellä en koskaan ole yksin. Tein kaiken mitä toinen pyysi, olisin vaikka kuollut siihen paikkaan. Kaikki minulle muut rakkaat jäivät toiseksi, koska sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta oli mahdotonta vastustaa. Olisin mielummin kuollut kuin antanut sen mennä. Mariskan biisin sanoin, se on todella osuva: "ja kuinka sä tullen ja mennen mua pelailit kuusi-nolla mä hävisin mut silti vaan halusin mukana olla kuolla ennemmin kuin mennä". Miten sellaisen totaalisen hylkäämisen jonka kohteeksi joutuivat ne jotka minusta todella välittävät voi ikinä antaa anteeksi? En miettinyt sitä silloin, mutta mietin sitä nyt vuosien jälkeen.
Musta piti tulla taas elävä, kuuleva ja näkevä. Riuhtaisin itseni pois pimeästä yllättävän helposti ja jatkoin matkaa juuri miettimättä mitä oli tullut nähtyä ja tehtyä. Valo oli häikäisevä. Ihastuin siihen kun huomasin miten helppoa elämä voi olla. Yhtäkkiä en joutunutkaan varomaan jokaista sanaa ja kierimään hulluuden pyörteissä miettiessäni miljoonia kauheita mahdollisuuksia mitä voisi tapahtua. Ei tarvinnut juoda itseään niin humalaan, että heräsi jostain missä ei tiennyt ollenkaan olevansa. Ei tarvinnut psyykata itseään niin sekaisin että leikkeli toisen ihmisen asukokonaisuuden postimerkin koikoisiksi palasiksi ja poltti sen hysteerisesti nauraen. Yhtäkkiä olin minä vain, ja sain tehdä mitä halusin. Ja minähän tein. Se vapaus jota tunsin oli melko huikentelevaista, mutta nautin siitä. Pikkuhiljaa kasvoin vahvemmaksi, pystyin kestämään pettymyksiä murtumatta ja pakenematta takaisin omaan helvettiini.
Sitten sain jotain ainutlaatuista, jotain sellaista joka opetti minut arvostamaan itseäni. Elämällä pelaaminen oli ohi ja sain tilalle arjen. Kun ajattelen tätä nyt, en ollut elänyt varsinaista arkea ennen. Huomasin että se sopii minulle ja tajusin että ihmiset voivat antaa voimaa toisilleen, eivät vain viedä sitä. Tämän käsittäminen kesti aikansa ja aika ajoin olin luisua takaisin siihen missä olin elänyt niin pitkän aikaa. Halu olla rakastettu voitti. En enää halunnut rakkautta toisella millä tahasa ehdoilla. Minusta tuli niin vahva, että pystyin olla mielummin yksin kuin teeskennellä jotain muuta mitä olen. Ja niin syntyi onni. Joku voi rakastaa minua sellaisena kuin minä olen.
Mutta tosiaan, unohdin etten ansaitse tätä. Sen ajan jonka vietin pimeässä, kirjoitin lunastusoikeuden sieluuni jonkun kanssa joka haluaa olla minua vahvempi, ja nyt se on tullut hakemaan omaansa.
Tarkoitan tällä masennusta joka on palannut voimakkaana. En halua menettää tätä mitä mulla on, haluan olla vapaa ja onnellinen koska huomasin että se on mahdollista. Musta on tullut sydämeltäni sellainen etten enää valita paikkaa, vaan vaihdan sen. Rakastan niin palavasti, mutta en halua pyydellä loppuelämääni anteeksi. En jaksa pimeää uudestaan. Täytyykö siihen kuolla jos ei pysty päästämään irti?
