torstai 29. joulukuuta 2011

Something to cry about

Kuka teki minusta tällaisen? Olinko se minä itse, geenit, ympäristö, jokainen koettu suhde tai kohtaaminen, vai vastasinko tähän jo itse? Minä olen muuttunut. Selvisin tähänastisen elämäni pahimmista vuosista kasvattamalla kuoren itseni ja muun maailman väliin. Se teki minusta ulospäin tylyn ja kylmän oloisen ihmisen jonka tehtävä oli välittää vain itsestään, pelastaa vain itsensä. Kaikki tästä ei pysynyt vain kuoressa, vaan tunkeutui syvemmälle ja näitä piirteitä on minussa vieläkin. Teräksisen muurin rakentaminen ympärilleni oli kuitenkin ainoa keino selviytyä hengissä psykoottisesta masennuksesta ja vaikka satutin montaa lähellä olevaa niihin aikoihin, selvisin hengissä pyytämään anteeksi.

Ensimmäisen anteeksipyynnön osoitan itselleni. Se tyttö joka oli ja eli piinaavimmat hetkeni pelasti minut, ja kuoli sen takia. Häntä ei enää ole, ja olen pahoillani siitä. Osa minusta on nyt muualla ja toivon, etten unohda sellaista voimaa mikä minussa joskus oli. Arkisemmin tätä voisi kai kuvailla lapsuuden lopuksi. Tuona aikana huomasin olevani täynnä piirteitä joita inhosin. En ollut ollenkaan glam, joka oli suuri unelmani siihen aikaan. En pystynyt hyväksymään itseäni, en myöskään muuttamaan, mutta selvisin hengissä ja se muutti minut.

Anteeksipyynnön olen velkaa myös vanhemmilleni ja sisarelleni joiden ansiosta tiedän, että minulla on aina paikka minne mennä. Nykyään osaan arvostaa sitä. Nykyään minulla on voimia ja halua arvostaa sitä, jota haluaisin pitää itsestäänselvyytenä. Tämän itsestäänselvyyden eteen olen valmis taistelemaan. Yksikään lapsi ei saisi pelätä mennä kotiin. Minä en ole joutunut koskaan pelkäämään, ja se oikeus kuuluu jokaiselle. Vaikken jumaliin uskokaan, uskon siihen, että oman selviämiseni yksi syy on saada tämä kuuluviin koko maailmalle. Jos onnistun yhdenkin ihmisen suhteen tässä, kaikki se piina mitä elin, on ollut sen arvoista.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Uuden vuoden lupauksia vol 1

 Päätöksiä vuodelle 2012

-Hoidan omat asiani. Muut hoitakoot omansa.
-En suostu provosoitumaan yhtä helposti kuin tähän asti
-Olen ulospäin tyyni, vaikka sisällä kattila kiehuisi yli
-Hoidan raha-asiat yhtä hyvin kuin tähänkin asti. Tai paremmin
-Kuuntelen kroppaani ja uskon sitä
-Jatkan joogaamista
-En puolustele tekemisiäni
-En tee tekoja joita tarvitsisi puolustella

lauantai 24. joulukuuta 2011

Viiveellä

Takana on viimeinen työpäivä ja edessä kuukausi ilman velvoitteita nousta ylös aamulla, tai ylipäätään mistään. Edessä odotettu joulunvietto ja sen jälkeen lähtö matkalle. Kun suljin tänään oven takanani ja yritin ymmärtää, että edessä on ensimmäinen viittä päivää pidempi vapaani yli puoleentoista vuoteen, en tuntenut mitään. En helpotusta, riemua, ikävää jo takaisin, en mitään. Enkä jaksanut huolestua siitäkään. Sen verran olen oppinut, että tällä tapaa hyvät jutut aukeavat kun jaksaa odottaa hieman.

Ensin tuli päänsärky, sitä seurasi väsymys, sen jälkeen masennus ja vihdoin rento ja raukea fiilis kun kroppa uskoi viimeinkin, että  nyt saa antaa periksi jännitykselle ja kiireelle. Olen onnellinen siitä, että saan levätä, siitä että ei ole pakko tehdä mitään. Juuri nyt on sama missä vietän lomani, kunhan osaan viettää sen lomana. Innostus ja jännitys matkasta todennäköisesti iskee vasta kentällä lähtöselvityksen jälkeen.

Ne jotka tietävät matkastani ovat harvaa poikkeusta lukuunottamatta ihmetelleet valintaani lähteä yksin. Ensimmäinen kysymys on lähes aina että mitä järkeä siinä on? Minä taas mietin silloin, että onko varsinaista järkeä ylipäätään maksaa valtavat summat siitä että pääsee pois kotimaastaan jossa on turvallista ja varmasti yhtä eksoottista ja kokemusrikasta kuin missä tahansa muualla. Niinkuin sanoin, olen tunne, en järki-ihminen. Sitten tullaan siihen, että kenen kanssa voin jakaa kokemukseni ja näkemykseni, sen missä kuljen ja mitä näen ja kenen kanssa muistelen sitä takaisin tultuani? En tiedä. Mutta yksin lähtöni yksinkertainen syy on, että haluan olla hetken aikaa ilman mitään tuttua, ilman kieltä ja kulttuuria, olla vain itseni kanssa. Eikö ole tärkeintä, että se riittää minulle?

Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut hyveeni, mutta viimeaikoina on ollut suorastaan tuskallista pitää sisälläni sanoja joita tahtoisin huutaa kun hermoni ovat riekaleina ympärillä vellovasta ilmapiiristä. Olen kuitenkin onnistunut, ja nyt olen tyytyväinen siitä, että en provosoitunut. Siedän tyhmyyttä, mutta tyhmyyden esittämistä en siedä. Liekö se suvaitsemattomuutta toisen pärjäämisrituaalia kohtaan, vai vastenmielisyyttä teeskenteleviä ihmisiä kohtaan. Ehkäpä molempia, ja minun ongelmani on siinä, että annan tuollaisen asian tulla ongelmaksi itselleni. Siispä provosoidun kuitenkin. Tämä on piirre, jota haluan oppia hillitsemään. Vähemmän on enemmän.


perjantai 16. joulukuuta 2011

Itkua ja sietokyvyn murtumista

Minulle on käynyt kerran elämässäni jonkin sortin loppuunpalaminen. Luulen, että nyt on käynyt samoin. Valtavasti töitä, liian vähän unta ja voimakeinoja jotka auttavat arjen keskellä. En ole osannut ottaa aikaa itselle joogata, juosta tai siivota kämppää lattiasta kattoon, ja sen jälkeen maata kissa mahan päällä lukien hyvää kirjaa. Seuraus tästä on romahdus töissä, siinä ainoassa paikassa jossa olen vannonut pysyväni neutraalina.

Teen asiakaspalvelutyötä ja olen hyvä työssäni. Olen korrekti ja minulla on hyvä paineensietokyky. Olen ylpeä ammattimaisuudestani. En saisi antaa henkilökohtaisten tunteiden ja väsymyksen voittaa. Pakenen ahdistustani töihin, ja usein se onkin auttanut. Ei, se on enemmän kuin auttanut. Se on pelastanut henkeni. Mutta nyt en kuunnellut kroppaani, vaan väsyin. Itkin. Itkin vuolaasti ja pitkään. Viime kerralla raivosin hyvin kovalla äänellä, sekä nukahdin.

Kohta lähden maailmalle etsimään itseäni. Se mitä löydän tai olen löytämättä on lahja itselleni, ei muille. Sanotaan että asiat selkiytyvät kun niitä katsoo kaukaa. Minä en ole ollut tarpeeksi kaukana koskaan, enkä tiedä onko fyysisesti edes mahdollista päästä niin kauas. Miten vain, tarvitsen lepoa ja rauhaa ja kohta sitä on luvassa.

Jotain johon pyrkiä..

torstai 8. joulukuuta 2011

Pettymykset

Pettymykset, itsekkyys, huono häviäminen, pelko jätetyksi tulemisesta, mustavalkoisuus ja itsetuhoisuus. Allekirjoitan nämä kaikki ja tiedostan ne itse, joten miksi näitä piirteitä on niin vaikea hallita? Tänään oli taas päivä jolloin kaikkea siedettävää tuntui olevan liikaa. On ylipäätään masentavaa ajatella arkea asiana jota täytyy vain sietää ja odottaa niitä hetkiä jolloin on hyvä olla. Niitä hetkiä joiden vuoksi jaksaa elää. Paitsi että jaksan paljonkin. Jaksan aivan vietävästi koska en uskalla muuta. Ei minulla ole sisua tappaa itseäni, vaikka usein elämä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta kestää.

Luultavasti olen huomenna taas toista mieltä, koen itseni onnekkaaksi ja hyvin pärjääväksi kun mielestä on häipynyt salaman nopeasti kaikki ne ajatukset joista juuri nyt kirjoitan. Miten ihmisen mieli voi olla näin ailahtelevainen? Fiilikset ovat kuin vuoristorata ja paljon jyrkempi kuin yksikään Linnanmäen puuntuoksuisen vanhuksen pomppu tai muka yllättävä käännös.

Onko säälittävää pohtia jatkuvasti että mikä minussa meni pieleen? Minulla on hyvät geenit, kannustava ympäristö ja rehellinen luonne. Miksi siis elämä tuntuu toivottoman raskaalta ja vaikealta?  Ihmiset ympärilläni ovat onnellisia puolestani koska olen oppinut hillitsemään raivokohtauksia ja tartun enää harvemmin jokaiseen pahaan sanaan joka ennen olisi suistanut välittömästi maailmani raiteiltaan. Tunnen itseni likaiseksi petturiksi kun en ole onnellinen vaikka ei ole syytä olla onneton. Samalla tunnen läheiseni huono-onnisiksi koska he olisivat ansainneet parempaa kuin näin vaikean ja kompleksisen tyttären, siskon, tyttöystävän ja ystävän. Ja HUOM, minulla on vanhemmat, sisar, ystäviä ja mies jotka ovat elämässäni huolimatta siitä millainen olen. Eikö sen tajuaminen voisi olla hieman helpompaa? Enkö vain osaa luottaa muiden ihmisten arvostelukykyyn siinä suhteessa, että he itse tietävät kenen kanssa ovat tekemisissä. Eikö se ole jo näiden muiden ihmisten aliarvioimista?

Juuri tätä on itsekkyys, luulen.