Tai oikeastaan hetkissä. Huomaan, että kun on mennyt tyynesti ja hyvin, en ole kirjoittanut. Epäonnistuin ensin juuri tässä kirjoittelun säännöllisyydessä jonka itselleni lupasin ja sen jälkeen on todella vaikeaa ottaa niskasta kiinni itseään. Mutta nyt otan. Äiti sanoo aina, että tyhmä ei ole se joka tekee virheitä, vaan se joka ei opi niistä. Minä tarvitsen paljon virheitä ja kaiken mitä koen, koen molempien kantapäiden kautta.
Olen viettänyt ihania hetkiä, helliä hetkiä. Uskaltautunut jopa unelmoimaan (sekunneiksi) onnellisesta elämästä. Olen juossut pimeän tultua tyhjillä kaduilla ja nauttinut itsestäni, olemuksestani. Kesällä juostessani juoksin pakoon itseäni. Juoksin keskelle metsää ja annoin kaiken tulla ulos. Puut ympärillä pitävät salaisuuden.
