Aktivisti täällä taas, moi. Kuntavaalit lähestyvät ja epäkohtien huomioiminen korostuu. Tarvitsen uskallusta lähteä mukaan, yrittää vaikuttaa enemmän, saada enemmän aikaan. Pelkkä kiukku ei riitä. Täytyy kyllä myöntää, että agressio kaltoin kohtelusta on hyvä alku aktivismille. Ja minä uskon vaikuttamiseen. Uskon siihen, että jokainen meistä voi vaikuttaa siihen miten asiat tulevat hoitumaan. Rohkeus seistä omien sanojen ja periaatteiden takana vaikka yksinäänkin on sellaista vahvuutta jolla pääsee pitkälle ja saa äänensä kuuluviin.
Syy tämän hetken kiukkuun on eräs nainen. Hän on 91 vuotias sotaveteraani, leski, äiti, isoäiti ja isoisoäiti. Hän on aavistusta vaille kuuro ja melkein näkökykynsä menettänyt. Hän on minun mummini, ja yksi heistä jota yhteiskunta sylkee vasten kasvoja. Palvelutaloon on mahdoton päästä ilman suurta rahamäärää. Palvelut vanhuksille ovat muutenkin vailla ihmisarvoa. Kerran päivässä käy hoitaja joka keittää kattilallisen puuroa josta loput laittaa jääkaappiin uudelleenlämmitystä varten. Hän ei vaivaudu kiireeltään katsomaan onko leipä korissaan homeessa. Useimmiten se on. Tästä kymmenestä minuutista veloitetaan tunnin taksa.
Ei ole helppoa hoitoalan työntekijöilläkään. Määräykset tulevat korkeammalta ja vanhustentaloissa viittätoista vanhusta kohden on kaksi hoitajaa. Hoitajat tekevät työtään minkä kerkiävät, mutta olisi ylellisyyttä edes ehtiä vaihtamaan muutama sana säästä asukkaan kanssa. Hoitaja on ylityöllistetty, väsynyt, kiukkuinen ja erittäin huonopalkkainen.
Ketä tällainen palvelee? Tässä mennään lujaa alamäkeä ja kohti jokaisen osapuolen huonoa oloa, mielenterveysongelmia ja kasvavia itsemurhalukuja. Tämän maailman ahneilla on liian kiire tehdä tulosta ja kasvattaa omaisuutta sekä tuijottaa omaa napaa huomatakseen mitä hyvinvointiyhteiskunnassamme tapahtuu. Tästä syystä pelkkä hymistely ei riitä meiltäkään jotka tämän näemme. Jotain täytyy tehdä tänään, huomenna on liian myöhä.
