Kuka teki minusta tällaisen? Olinko se minä itse, geenit, ympäristö, jokainen koettu suhde tai kohtaaminen, vai vastasinko tähän jo itse? Minä olen muuttunut. Selvisin tähänastisen elämäni pahimmista vuosista kasvattamalla kuoren itseni ja muun maailman väliin. Se teki minusta ulospäin tylyn ja kylmän oloisen ihmisen jonka tehtävä oli välittää vain itsestään, pelastaa vain itsensä. Kaikki tästä ei pysynyt vain kuoressa, vaan tunkeutui syvemmälle ja näitä piirteitä on minussa vieläkin. Teräksisen muurin rakentaminen ympärilleni oli kuitenkin ainoa keino selviytyä hengissä psykoottisesta masennuksesta ja vaikka satutin montaa lähellä olevaa niihin aikoihin, selvisin hengissä pyytämään anteeksi.
Ensimmäisen anteeksipyynnön osoitan itselleni. Se tyttö joka oli ja eli piinaavimmat hetkeni pelasti minut, ja kuoli sen takia. Häntä ei enää ole, ja olen pahoillani siitä. Osa minusta on nyt muualla ja toivon, etten unohda sellaista voimaa mikä minussa joskus oli. Arkisemmin tätä voisi kai kuvailla lapsuuden lopuksi. Tuona aikana huomasin olevani täynnä piirteitä joita inhosin. En ollut ollenkaan glam, joka oli suuri unelmani siihen aikaan. En pystynyt hyväksymään itseäni, en myöskään muuttamaan, mutta selvisin hengissä ja se muutti minut.
Anteeksipyynnön olen velkaa myös vanhemmilleni ja sisarelleni joiden ansiosta tiedän, että minulla on aina paikka minne mennä. Nykyään osaan arvostaa sitä. Nykyään minulla on voimia ja halua arvostaa sitä, jota haluaisin pitää itsestäänselvyytenä. Tämän itsestäänselvyyden eteen olen valmis taistelemaan. Yksikään lapsi ei saisi pelätä mennä kotiin. Minä en ole joutunut koskaan pelkäämään, ja se oikeus kuuluu jokaiselle. Vaikken jumaliin uskokaan, uskon siihen, että oman selviämiseni yksi syy on saada tämä kuuluviin koko maailmalle. Jos onnistun yhdenkin ihmisen suhteen tässä, kaikki se piina mitä elin, on ollut sen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti