Jännä juttu. Olin viime postauksessa valmistautunut lörpöttelemään itsestäni vaikka kuinka, mutta kun alkoi kiehumaan tämä mielenterveyspolitiikka kunnolla mielessä, niin täytyi purkaa höyryt ulos. Vaikka teksti oli lyhyt, oli uupunut sen kirjoittamisen jälkeen.
Noilla raivohetkillä tunnen kuitenkin olevani elossa, tavoitan sen osan itsessäni joka on vielä kiukutteleva lapsi, angstaava teini, tunteikas ja täysillä kiinni olemassaolossa. Se olen minä siellä, kaiken alla on vielä osa aidointa ja alkuperäistä. Sen takia olen varma, että jos olisin se hillitty ja hallittu, rauhallinen ja seesteinen tasapainoinen menestyjä, mitä läheiset joskus tuntuvat toivovan, he eivät enää tuntisi minua, eivätkä enää rakastaisi. Minun täytyy vain saada päästää tunteet ulos, enkä jaksa aina välittää siitä mitä ihmiset ympärillä ajattelevat. Vittumaisuudesta on tullut tavaramerkkini, eräänlainen käyntikortti, jota en kuitenkaan ikinä suunnitellut. Nyt jo huomaan käyttäytyväni sen kuvan mukaan minkä minä ja minut tuntevat yhdessä rakensimme.
On kuitenkin helpompi kestää vihaa ja tulta syöksevää raivoa kuin hiljaista, apaattista alakuloa. Viha jotenkin vie kaiken muun tieltään, ihan kuin rakkaus, se on niin kokonaisvaltaista ja kaikkivoipaa, että se hallitsee mieltä, tunnetta ja käyttäytymistä. Ehkäpä kyse onkin juuri siitä, että kun viha saa minut valtaansa, en ole vastuussa itsestäni, olen vapaampi kuin muuten voisin ikinä olla, sillä minun ei tarvitse päättää mistään. Minä vain olen ja tunnen voimatta sille mitään. Ja se että ei tarvitse (HUOM. kyse ei siis ole siitä ettei saisi) päättää mistään, on oman käsitykseni mukaan suurinta vapautta mitä ihminen voi kokea.
Viime aikoina olen ollut surullinen. Itkenyt nähdessäni vanhuksen joka kävelee rollaattorinsa varassa, tai juopon joka on sammunut bussipysäkille. Inhimillistä, kyllä vain. Mutta itken myös kun näen onnellisen pariskunnan, citykanin, tai miehen jolla on nahkatakki päällä. Ja sitä on vaikea kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti