Olen aina ollut sellainen ihminen jolla asiat jäävät kesken. Innostun helposti, mutta olen kärsimätön ja jätän jutut kesken ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen. Opiskelut, harrastukset, autokoulu, jopa kirja jossa esiintyy "väärän" niminen henkilö saa mut lopettamaan lukemisen. Toimin näin kaikilla elämänalueilla, paitsi ihmissuhteissa. Niissä sitten jatkan pohjalle saakka, siihen asti että sydän revitään rinnasta ja syötetään ötököille.
Aloitin kuitenkin blogin kirjoittamisen. Mulla on jäytävä pelko, että vanhat päiväkirjani löydetään ja luetaan saaden aikaan valtavasti tuhoa, tai ainakin mielipahaa. Siinäpä hieman luonnekuvausta, itsetuntoa ei ole nimeksikään, mutta itsetietoisuutta kyllä. Tai ehkäpä olen liian ankara itselleni. Olen kirjoittanut asioita, jotka on ollut pakko saada ulos, mutta jos itse katson näitä käsinkirjoitettuja päiväkirjoja, on sietämätöntä kun huomaa jo käsialasta, miten hirveän sekaisin sitä on ollut. Nettiblogi on persoonattomampi, ja vieläpä kun teen tästä julkisen, koen voittavani yhden osan peloistani.
Rakastan hyvinkirjoitettuja ja runsailla kuvilla varustettuja meikki -ja muotiblogeja. Ne on saaneet harmaaseenkin päivään väriä, ja kun on rumatyhmäläski -päivä, joku ihana meikki tai asustevinkki on saanut mut lähtemään kouluun tai duuniin hieman paremmalla tuulella kuin olisin muuten ollut. Nykyään voin laittaa mustan kaulahuivin sijasta vaikka oranssin, ja arvatkaas miten se on vaikuttanut tappiomielialaan! Sellaisina hetkinä olen onnellinen, kun unohdan tavoitella onnea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti