Sanovat sitä rakkaudeksi

Tunteet versus terve järki (terve?) tappeli. Kumpi voitti, kumpi vai kampi? Minulla yleensä se tunnepuoli tuppaa päihittämään järjen aika kuusinolla. Sydän on saamapuolella kaikessa, hetken aikaa on aina ihanaa kunnes sataa taas puukkoja. Tiedostan kyllä, että kierretään vaan kehää sen miehen kanssa. Oltais molemmat ehkä vielä joskus onnellisia, jos nyt päästettäisi irti toisistamme. Surtais aikamme ja sitten jatkettaisi elämää. Kyllä se onnistuisi, aika parantaa jne.

TIEDÄN. Miksi en sitten toimi niin?

Koska pelkään. Olen surkea luuseri, sellainen joka roikkuu aivan viimeisillä voimillaan kiinni toisessa, ottaa kiitollisena vastaan jokaisen murun mitä toinen suvaitsee antaa itsestään. Minusta on tullut vastenmielinen iilimato, sellainen jota itse halveksin. Joka ei ansaitsekaan rakkautta, koska sitä ei kerjäämällä saa. Olen jo valmiiksi mustasukkainen mahdollisesta tulevasta tyttöystävästä, joka astuu meikäläisen tontille. TIEDÄN. Sairasta. 

Ajattelin ottaa ensi viikon projektiksi itseni. Pakkohan minussa on olla edes hieman itsekunnioitusta jäljellä, vaikka sitä joutuisi sitten kaivelemaan hieman syvemmältä. Jos sanoisin itselleni joka päivä että kelpaan, ehkä alkaisin jopa uskoa siihen. Yrittäisin löytää itsestäni positiivisiakin puolia, sekä luonteessa että ulkonäössä. Jos joku kehuu minua, voisin edes antaa itselleni mahdollisuuden ajatella, että hän tarkoittaa kehuaan. Tai että se on jopa totta. Huh, nyt riittää. Ei liian kunnianhimoista suunnitelmaa kuitenkaan. 

Määritteleekö diagnoosi koko persoonan, vai onko minussa muutakin?