Suomeen palaaminen oli sokki. En ole koskaan ollut niin irti arjesta kuin viimeisten viikkojen aikana. Enkä ole koskaan tuntenut oloani näin vieraantuneeksi kotimaassani. Paluu sai aikaan syvän masennuksen, paniikkikohtaukset ja fyysisten oireiden pahenemisen. Näitä sävyttävät huumaavat nopeat onnen hetket, jolloin tajuan kuinka elämäni on niin kaunista, että sitä on vaikea kestää. Olen vuoristorata.
Ihmiset jotka kokevat elämänsä olleen hankalaa ja olevansa olosuhteiden uhreja.. sitten ihmiset ihastuvat, kaipaavat, himoitsevat ja haaveilevat. Kun he saavat vastakaikua tunteilleen ja yhteistä arkea, kaipuu dramatiikkaan palaa. Kun on saanut sen ihanan ja hyvän jonka luuli tekevän onnelliseksi, se ei riitäkkään. Ei yritetäkään keskittyä mahdollisuuksiin vaan palataan radalle ja kohta ollaan taas onnettomia ja kaivataan turvaa ja rakkautta. Noidankehä. Olen nähnyt paljon tällaista ympärilläni ja tajunnut taas kerran kuinka upealta tuntuu rakastaa toista, tuntea olevansa kotona. Ei ole enää vain minua, nyt on minä ja me. Löysin sielunkumppanini. Miten saattaisin kaivata pois?
Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän. Kaikkihan meistä lähtevät, mutta ajattelin aina kuoleman olevan jotenkin luonnollinen, ei vanhempien kuulu haudata lapsiaan. En ole joutunut katsomaan kuolemaa läheltä aiemmin. Viime aikoina olen. Sen takia tuntuu niin valtavan tärkeältä nauttia elämästä, kerätä kokemuksia ja hyviä hetkiä kuin eläisi viimeistä päivää. Koska se päivä voi tosiaan olla viimeinen.
