Ei niin menestynyt viikon alku

Itsetunnon kohotusta, turha luulo. Päivä 1, ja minulla meni kaksi tuntia tajuta se, että välitän kanssaihmisistäni, yhteiskunnasta, luonnosta, ja vielä teen jotain sen hyväksi että ne arvot mitä minulla on, säilyisivät. Jos näen juopon tiedottomana kadunvarressa, menen katsomaan hengittääkö tämä ja tarvittaessa kutsun poliisin tai ambulanssin, ellei herra ole vain päättänyt oikaista torkuille, jolloin pahoittelen aiheuttamaani häiriötä ja jatkan matkaa. Mutta tiedän, että hyvin monet kulkevat ohi välittämättä onko kyseessä kuollut vai elävä. Eli on minussa on aitoa välittämistä, joka on hyvä puoli. Keksin siis jo ensimmäisenä päivänä jotain.


Nyt on menossa päivä 4, tai siis jo päivä 5 koska kello on yli puolenyön, enkä ole keksinyt mitään positiivista itsestäni ensimmäisen päivän jälkeen. Ahdistus siitä, että teenkö oikein vai aivan hirvittävän virheen tässä eroasiassa, piinaa yötä päivää, vaikka pitäisi katsoa eteenpäin. Suru on myös seurana koko ajan, eli enhän minä yksin ole, yksinäinen vain. Olen aina elänyt niinkuin sydän sanoo, mutta nyt en kuule mitä se sanoo. Tai en halua kuulla.

Sanovat sitä rakkaudeksi

Tunteet versus terve järki (terve?) tappeli. Kumpi voitti, kumpi vai kampi? Minulla yleensä se tunnepuoli tuppaa päihittämään järjen aika kuusinolla. Sydän on saamapuolella kaikessa, hetken aikaa on aina ihanaa kunnes sataa taas puukkoja. Tiedostan kyllä, että kierretään vaan kehää sen miehen kanssa. Oltais molemmat ehkä vielä joskus onnellisia, jos nyt päästettäisi irti toisistamme. Surtais aikamme ja sitten jatkettaisi elämää. Kyllä se onnistuisi, aika parantaa jne.

TIEDÄN. Miksi en sitten toimi niin?

Koska pelkään. Olen surkea luuseri, sellainen joka roikkuu aivan viimeisillä voimillaan kiinni toisessa, ottaa kiitollisena vastaan jokaisen murun mitä toinen suvaitsee antaa itsestään. Minusta on tullut vastenmielinen iilimato, sellainen jota itse halveksin. Joka ei ansaitsekaan rakkautta, koska sitä ei kerjäämällä saa. Olen jo valmiiksi mustasukkainen mahdollisesta tulevasta tyttöystävästä, joka astuu meikäläisen tontille. TIEDÄN. Sairasta. 

Ajattelin ottaa ensi viikon projektiksi itseni. Pakkohan minussa on olla edes hieman itsekunnioitusta jäljellä, vaikka sitä joutuisi sitten kaivelemaan hieman syvemmältä. Jos sanoisin itselleni joka päivä että kelpaan, ehkä alkaisin jopa uskoa siihen. Yrittäisin löytää itsestäni positiivisiakin puolia, sekä luonteessa että ulkonäössä. Jos joku kehuu minua, voisin edes antaa itselleni mahdollisuuden ajatella, että hän tarkoittaa kehuaan. Tai että se on jopa totta. Huh, nyt riittää. Ei liian kunnianhimoista suunnitelmaa kuitenkaan. 

Määritteleekö diagnoosi koko persoonan, vai onko minussa muutakin?

Huono häviäjä osa 2

En voi olla ajattelematta, että mikä minussa on vikana kun en kelvannut? Ja jos olisin tehnyt jotain toisin, olisinko muka kelvannut paremmin? Esimerkki: Henkilö 1 rakastuu henkilöön 2 juuri sellaisena kuin hän on. He ovat onnellisia, mutta alkavat tietämättään muuttaa toisiaan. Mustasukkaisuus, epäluulo ja piittaamattomuus liittyvät vaivihkaa 1:n ja 2:n seuraan. 1 ja 2 huomaavat, että ne piirteet joihin he toisissaan rakastuivat, ovat muuttuneet niiksi, joita he toisissaan inhoavat. Sitä on vain niin vaikea ymmärtää. He jatkavat yhdessä. He riitelevät ja riitelevät. Tilanne jatkuu. 1 ja 2 kärsivät. He yrittävät puhua, lyödä, potkia ja purra, halata ja rakastella asiansa kuntoon, kaivaten kokoajan sitä minkälaista kaikki oli alussa. He riitelevät vielä lisää, koska he riitelevät mielummin kuin tunnustaisivat, että he tekevät toisensa onnettomiksi, että se hyvä mikä heillä on jäljellä, ei riitä korvaamaan sitä kaikkea pahaa jonka mustasukkaisuus, epäluulo ja piittaamattomuus jättivät ennen kuin tekivät tilaa viimeiselle vieraalle, välinpitämättömyydelle. 


1 ja 2 rakastavat, mutta eivät enää välitä toisistaan. 

On ihan hirvittävän vaikeaa myöntää epäonnistuneensa ihmissuhteessa. Ajattelemme, että meille ei koskaan käy niin  kuin muille. Emme tajua, eikä meitä kiinnosta, että olemme itse juuri niitä muita. Rakkaus on todellakin sokea. Se on myös huonomuistinen, koska omista virheistään oppiminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin voisi luulla. 


Ihminen kohtelee usein kaikista julmimmin juuri itseään. Katsomme vierestä raivosta kiehuen kun läheisiämme kohdellaan kaltoin. Suremme, vihaamme ja vannomme ettemme itse koskaan, ikinä antaisi jonkun toisen kohdella meitä tuolla tavalla. Olemme läheistemme tukena, neuvomme heitä lähtemään pois huonosta parisuhteesta, lopettamaan vielä kun voivat ja kerromme heille ettei heidän missään nimessä tarvitse sietää sellaista kohtelua mitä he sietävät.


Ja miten käy kun olemme itse tässä tilanteessa. Unohdamme ne omat hyvät neuvomme, tai jos muistamme ne, emme sovella niitä itseemme, koska tämä on aivan eri tilanne. Me kärsimme juuri sillä tavoin miten vannoimme ettei ikinä käy. Ja näin käy uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Virheistä oppiminen ei tosiaankaan ole helppoa.

Huono häviäjä

On sietämätöntä tuntea olevansa kakkonen. Olen kilpailuhenkinen, ja minulle häviäminen on aina ollut kova paikka. Annan itsestäni kaiken ja otan pelit aivan liian vakavasti. Ihmissuhteissa häviäminen on kuitenkin niin kivuliasta, että siitä syntyvät haavat kestävät hyvin paljon kauemmin parantua kuin muissa peleissä. Cheek kiteyttää aika hyvin sen fiiliksen biisissään jotenkin näin: oon niin huono häviäjä et on aivan pakko voittaa. Mitä tehdä kun on pakko, mutta ei onnistu?


Nyt en jaksa enempää.