Vapaata riistaa

Nämä holokaustin aikaiset kertomukset, niin elämänkerrat kuin romaanitkin saavat tavallisesti kiukkuisen mieleni kuohumaan myös surusta, epäuskosta ja toivottomuudesta. Tällaiset asiat ovat hieman kuin ajattelisi avaruutta, mihin se loppuu.. ainakaan minun aivoni eivät vain riitä käsittämään näitä juttuja. Ne eivät mahdu päähäni. On niin paljon ajatuksia, niin paljon, että ne eivät mahdu liikkumaan päässäni, ja vain pieni osa niistä luikertelee ulos tietokoneen näppäimille joille sormeni ne naputtaa.

Miten me toimisimme itse, jos tilanne olisi se mikä on ollut tavallisilla saksalaisilla Toisen maailmansodan aikaan? Onnistuisiko karismaattisen johtajan aivopesu 2000 luvun Suomessa? En tarkoita nyt välttämättä sotaa, vaan sitä, että meille ruvettaisi opettamaan jonkinlaista rotuoppia totuutena. Jos tarpeeksi vahva johtohahmo saisi tarpeeksi kannattajia, ja vaikka tällainen näkemys virallistettaisiin, niin mitä tekisi tavallinen kansalainen? Jos erimielisyydestä rankaistaisiin niin veisikö pelon ilmapiiri mukanaan olemaan hiljaa samaa mieltä koska ei uskaltaisi muutakaan? Kestäisikö ihminen sen? Itseinho omasta käytöksestä ja kokoajan nakertava syyllisyys siitä että ei puutu asioihin joihin pitäisi, että ei uskalla vastustaa vaikka oma moraali sanoo niin, mihin se veisi ihmisen? Minä mietin, että seuraus voisi olla itsetuhoinen, tai vaihtoehtoisesti se, ettei olisi jäljellä muuta kuin latistettu ihmisraunio jossa ei ole enää inhimillisyyttä jäljellä. Näin ollen toimiminen lauman mukana ajattelematta enää mitään lienisi luontaista, koska ajattelu kävisi liian kestämättömäksi.

Jos aiheesta lukeminen tuntuu raskaalta (ainakin minusta usein tuntuu), suosittelen irlantilaisen John Boynen kirjaa Poika raidallisessa pyjamassa. Myös Harry Potter sarjassa sivutaan aivan samaa aihetta, se on vain kirjoitettu fantasian muotoon.

Vainoa uskonnon, ihonvärin ja mielipiteiden takia on edelleen ympäri maailman. Miksi sitä ei olisi täälläkin? Tai onhan sitä, mittakaava on onneksi vielä pieni, mutta kuinka kauan? Jussi Halla-aho sai huikean äänimäärän ja Timo Soinia pidetään jotakuinkin jumalasta seuraavana. Muutummeko me, vai opimmeko vain tuntemaan toisemme?

Väliaikatietoja

Kirjoitin viimeiset 45 minuuttia rahasta ja rakkaudesta. Kun painoin julkaise teksti -nappia, blogger kirjasi minut ulos ja tekstiluonnos katosi mikrobittitaivaaseen. Jostain syystä automaattinen tallennus ei ollut toiminut. Kiehun raivosta, tämä on sitä vanhaa kunnon suuttumusta, sitä joka saa posket punottamaan ja minut sulkemaan silmäni ja laskemaan kaksikymmentä aidan yli loikkaavaa lammasta. 

Noin. Se toimi. Entinen citypupu olisi paiskannut koneen seinään ja korkannut oluen. On hienoa huomata kehittyneensä jossain asiassa.

Rage against the sorrow

Jännä juttu. Olin viime postauksessa valmistautunut lörpöttelemään itsestäni vaikka kuinka, mutta kun alkoi kiehumaan tämä mielenterveyspolitiikka kunnolla mielessä, niin täytyi purkaa höyryt ulos. Vaikka teksti oli lyhyt, oli uupunut sen kirjoittamisen jälkeen.

Noilla raivohetkillä tunnen kuitenkin olevani elossa, tavoitan sen osan itsessäni joka on vielä kiukutteleva lapsi, angstaava teini, tunteikas ja täysillä kiinni olemassaolossa. Se olen minä siellä, kaiken alla on vielä osa aidointa ja alkuperäistä. Sen takia olen varma, että jos olisin se hillitty ja hallittu, rauhallinen ja seesteinen tasapainoinen menestyjä, mitä läheiset joskus tuntuvat toivovan, he eivät enää tuntisi minua, eivätkä enää rakastaisi. Minun täytyy vain saada päästää tunteet ulos, enkä jaksa aina välittää siitä mitä ihmiset ympärillä ajattelevat. Vittumaisuudesta on tullut tavaramerkkini, eräänlainen käyntikortti, jota en kuitenkaan ikinä suunnitellut. Nyt jo huomaan käyttäytyväni sen kuvan mukaan minkä minä ja minut tuntevat yhdessä rakensimme. 

On kuitenkin helpompi kestää vihaa ja tulta syöksevää raivoa kuin hiljaista, apaattista alakuloa. Viha jotenkin vie kaiken muun tieltään, ihan kuin rakkaus, se on niin kokonaisvaltaista ja kaikkivoipaa, että se hallitsee mieltä, tunnetta ja käyttäytymistä. Ehkäpä kyse onkin juuri siitä, että kun viha saa minut valtaansa, en ole vastuussa itsestäni, olen vapaampi kuin muuten voisin ikinä olla, sillä minun ei tarvitse päättää mistään. Minä vain olen ja tunnen voimatta sille mitään. Ja se että ei tarvitse (HUOM. kyse ei siis ole siitä ettei saisi) päättää mistään, on oman käsitykseni mukaan suurinta vapautta mitä ihminen voi kokea.

Viime aikoina olen ollut surullinen. Itkenyt nähdessäni vanhuksen joka kävelee rollaattorinsa varassa, tai juopon joka on sammunut bussipysäkille. Inhimillistä, kyllä vain. Mutta itken myös kun näen onnellisen pariskunnan, citykanin, tai miehen jolla on nahkatakki päällä. Ja sitä on vaikea kestää.

MINÄ MINÄ MINÄ!!!

En tajua miten olen saattanut julkaista JO KAKSI postausta kertomatta itsestäni juuri mitään. Se on outoa, koska itsestään puhuminenhan on puheista parasta, ja ainoa asia jossa joku muu jaksaa kuunnella sinua oikeasti kiinnostuneena pitkästymättä, on se kun puhut hänestä. 

Tarkoitus on pitää blogin teemana mielenterveysongelmat, ja jos tämä ei tavoita yhtään lukijaa, niin ainakin tämä on itselleni jonkilainen selviytymispäiväkirja. Päätin kirjoittaa säännöllisesti, vähintään kolme kertaa viikossa. Lapset rakastavat rutiineja, ja ne ovat hyväksi myös meikäläisen tasapainolle. Olen siis mielenterveysongelmainen. Hullu, järjetön, kaheli, punaisten pahvien baby.

Suurin osa mielenterveysongelmista johtuu geeneistä tai ympäristöstä, valtaosa näiden yhteisvaikutuksesta. Tätä ovat minultakin psykologit, psykiatrit ja lääkärit yrittäneet vuosien varrella tonkia. Asia vaan on niin, että lapsuuteni oli onnellinen, ja kasvuympäristö tavallinen. Tämän jälkeen olin normaali ja neuroleptiresepti kouraan. Tästä syystä olen valmis nousemaan barrikadeille koska tahansa. Mielenterveys ja päihdepolitiikka on aivan surkeassa jamassa Suomessa. Moni kokee avun hakemisen turhana peläten hulluksi leimaamista, ja ne jotka kykenevät apua hakemaan, saavat juuri tuon Seroquel tai Zyprexa reseptin kouraansa, oli vaiva mikä tahansa. Kyllähän noilla saadaan esim. ahdistuneet, masentuneet, levottomat, työuupumuksesta tai univaikeuksista kärsivät ja täysin henkisesti terveet vanhukset rauhoitettua ja vaiennettua. Ja näillä ihmisillä ei läheskään aina ole diagnoosia! Mutta samalla lähtee persoonallisuus ja kiinnostus kaikkeen. Olen kokenut ja nähnyt sen itselläni ja muutamalla muulla. Tunnen skitsofreenikkoja, jotka voivat elää näillä lääkkeillä normaalia ja harhatonta elämää. Edellä manitsemani esimerkkiryhmät taas muuttuvat zombeiksi. Tämä saa minut raivon partaalle, mutta eikun neurolepti naamaan niin en välitä enää mistään. Simppeli ratkaisu, totta tosiaan.

Aika hyvä linkki aiheesta, jos oma paasaukseni oli enemmän tunne -kuin järkipitoista :) http://yle.fi/akuutti/arkisto2004/240204_b.htm

Tassuterapiaa

Alakuloista viikkoa on helpottanut kaksi karvaista pojankloppia joiden katseleminen ja kuunteleminen saa väkisin suupielet ylöspäin, vaikka puoli minuuttia aikaisemmin olen parkunut pahaa oloani ja kiroillut seinille. 

Eräs parhaista päätöksistäni mitä olen elämässäni tehnyt, oli vuonna 2008 kun otin kissan. Olin kaivannut jotakuta jonka kanssa hengailla, leikkiä ja mököttää. Joku joka lohduttaisi kun on paha olla ja joku jonka vuoksi nousta aamulla ylös. Joku josta huolehtia, puolin ja toisin. Eihän se käskyjä tottele, mutta tekee jos pyydän kauniisti. Joskus. Toisinaan. Silloin kun sitä sattuu huvittamaan. Mutta aina kun mulla on paha olla, se tulee avuksi, aina. 

Nyt kun sisko on reissussa, myös sen viisikuinen pikkukilli on mulla hoidossa. Kun menen nukkumaan, toinen kampeaa viereen, ja aamulla kun avaan silmät, toinen hyrrää vieressä. Ne tykkää kun hieron niiden polkuanturoita, ja mä tykkään kun ne kaivautuu mun kainaloon ja antaa suukon.

Monet miehet käyttäytyvät tietämättään(?)kuin kissat. "Tutkimuksen mukaan mitä innokkaammin ihminen kissan kaveriksi tuppautuu, sitä vähemmän kissa hänen kanssaan aikaa viettää." Mutta toisaalta, sen mitä mies tekee tyhmänylpeänä ja vailla minkäänlaista tyyliä hoitaa homma, kissa on aina arvokas. Lopuksi vielä sitaatti suosikkieläimestäni: "Olen tutkinut monia filosofeja ja monia kissoja. Kissojen viisaus on äärettömän ylivertaista." (Hippolyte Taine)

Aloittamisesta

Olen aina ollut sellainen ihminen jolla asiat jäävät kesken. Innostun helposti, mutta olen kärsimätön ja jätän jutut kesken ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen. Opiskelut, harrastukset, autokoulu, jopa kirja jossa esiintyy "väärän" niminen henkilö saa mut lopettamaan lukemisen. Toimin näin kaikilla elämänalueilla, paitsi ihmissuhteissa. Niissä sitten jatkan pohjalle saakka, siihen asti että sydän revitään rinnasta ja syötetään ötököille.

Aloitin kuitenkin blogin kirjoittamisen. Mulla on jäytävä pelko, että vanhat päiväkirjani löydetään ja luetaan saaden aikaan valtavasti tuhoa, tai ainakin mielipahaa. Siinäpä hieman luonnekuvausta, itsetuntoa ei ole nimeksikään, mutta itsetietoisuutta kyllä. Tai ehkäpä olen liian ankara itselleni. Olen kirjoittanut asioita, jotka on ollut pakko saada ulos, mutta jos itse katson näitä käsinkirjoitettuja päiväkirjoja, on sietämätöntä kun huomaa jo käsialasta, miten hirveän sekaisin sitä on ollut. Nettiblogi on persoonattomampi, ja vieläpä kun teen tästä julkisen, koen voittavani yhden osan peloistani.

Rakastan hyvinkirjoitettuja ja runsailla kuvilla varustettuja meikki -ja muotiblogeja. Ne on saaneet harmaaseenkin päivään väriä, ja kun on rumatyhmäläski -päivä, joku ihana meikki tai asustevinkki on saanut mut lähtemään kouluun tai duuniin hieman paremmalla tuulella kuin olisin muuten ollut. Nykyään voin laittaa mustan kaulahuivin sijasta vaikka oranssin, ja arvatkaas miten se on vaikuttanut tappiomielialaan! Sellaisina hetkinä olen onnellinen, kun unohdan tavoitella onnea.